Ulkosuomalaisen pahin pelko

Kun minulta kysytään mikä on ulkosuomalaisen suurin huolenaihe tai pelko niin vastaus siihen on juurikin se että et ole paikalla tai lähettyvillä kun perheenjäsen tai hyvä ystävä menehtyy. Minulle kävi juuri näin joulun alla 9 kuukautta sitten. Äitini menehtyi pitkälliseen sairauteen.

Tästä aiheesta on ollut todella vaikea puhua järkevästi ja johdonmukaisesti ilman tunnekuohua, mutta näin kirjoittaessa asia ehkä selkeneekin. En halua myöskään kirjoittaa asiasta liian vakavasti sillä äitini oli aika (mustan) huumorin ystävä ja pystyi keventämään asioita loppuun saakka, joten jos huumorin pilke jostain heilahtaa niin se on vain edesmenneen äitini perintöhuumorinkukka joka kukkii edelleenkin minussa.

Olen vasta viime Suomi lomani hyväksynyt sen että äitiä ei enää ole kun kävimme läpi äidin tavaroita tehden tilaa veljeni poikamiesboksiin. Monia muistoja tuli läpikäytyä, valokuvien, vaatteiden ja esineiden lisäksi.

Äitini oli rakkain ihminen maailmassa

Olen yksinhuoltaja perheestä lähtöisin, missä isävaihtoehtoja oli kuulemma ainakin kaksi syntymäni aikaan. Kiva tietää että äidillä oli vielä tanssijalka kunnossa neljässäkympissäkin ja menoa riitti. Hänen aito ja ainut nuoruuden rakkautensa  oli menehtynyt äkillisesti muutama vuosi ennen syntymääni joten varmasti tilanne oli todella kriittinen ja valonpilkkuja ei ollut monia 70-luvun lopulla. Eihän minunkaan nyt pitänyt syntyä sillä äitini on kertonut olevansa abortti klinikan jonossa, jopa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla virtsatietulehduksen vuoksi aborttia ei voitu suorittaa. Kun lääkäri toisella kerralla oli kertonut uusista tutkimusmenetelmistä aborttiin liittyen kehuen sikiön kokoa ja kysynyt allekirjoittamaan papereita joista minut voidaan suoraan laittaa tutkimuksiin sen vaikutuksista äitini oli tullut nopeasti toisiin ajatuksiin ja hän ei halunnut pistää lasta lasipurkkiin kaikkien tutkittavaksi. Joten läheltä piti tämä omankin elämän lähtökuopasta nouseminen.

Äitini nuorena

Kun synnyin olin äitini enkeli ja annoin hänelle toivoa jatkaa elämää ilman hänen ensimmäistä rakkauttaan. Vanhempia veljiäkin minulla oli kaksinkappalein joten eipä siinä sen kummemmin isää kaivattu. Tietysti rakkauden ja läheisyyden etsiminen oli äidilleni aina se tärkeä asia lapsien lisäksi ja olihan siellä vielä pikkuveljenikin joka putkahti maailmaan toisesta vakavasta suhteesta komeaan maalaistalon isäntään, joka ei pysynytkään kuvioissa muutamaa vuotta pidempään. Oli kai liian komea ja äkkipikainen. Niinpä meitä sitten olikin äiti ja neljä lasta (2 jo kotoa poismuuttanutta). Muutapa ei ole oikeen tarvittu. Tietysti omalla kohdallani onni on ollut erittäin rakas kummitätini ja kummisetäni, jotka myös antoivat minulle rakkauttaan ja toimivat tukijoukkoina ja välistä myös järjenpuheena.

Äidin kanssa Iisveden mökillä
Onnellista kesäpäivää

 

Äitini antoi minulle vapauden tehdä mitä halusin. Rajat olivat ehkä toistaluokkaa kuin nykypäivänä ja selvisinkin monesta asiasta “kokeile ja opi”-periaatteella. Koulussa minua yritettiin kiusata sillä että minulla ei ole isää. Totesin kiusaajille että enpähän saa ainakaan selkääni eikä minua kuriteta niinkuin muita. Kiusaus loppui heti siihen. Äitini uskoikin aika leppoisaan kasvatukseen tai toisaalta hänellä oli kaksi suuta ruokittavana plus muita menoja. Olimme aika itsenäisiä jo lapsesta lähtien ja eihän äitikään varmaan kaikkia temppuilujamme edes tiennyt. Kun teini-iässä kaverini rupesivat tupakoimaan  niin äitini ilmoitti että jos haluat polttaa niin ei tarvitse piilotella taikka varastella aikuisten tupakoita sillä hän voi kyllä hakea kaupasta askin. Hän painotti sitä että voin itse päättää mitä haluan tehdä ja haluanko tuhota elämäni polttamalla (huom. äidin suurin rakkaus oli menehtynyt keuhkosyöpään nuorena) ja haaskata kuukausirahani siihen. No, en halunnut – ehkä jännitys oli sitten poissa koko hommasta. Sama oli alkoholin kanssa, ei paljon kiinnostanut ennen myöhempää ikää.

Äitini ei myöskään painostanut kouluasioissa. Päätin itse mitä halusin ja jo nuoresta tykkäsin lukea ja tutkia maailmaa. Tietysti hyvän arvosanan tullessa sain kehuja, mutta olin aikalailla keskitien kulkija ja tein asioita joista nautin. Hinku ulkomaille oli kova ja englantiin muutettaessa äitini sanoikin että hän on synnyttänyt Britti lapsen maailmaan. Niinhän minusta sitten tulikin kaksoiskansalainen muutama kuukausi sitten (siitä lisää myöhemmin).

 

Ylioppilasjuhlissa

Kun äiti sairastui

Äitini oli “taikauskoinen” ihminen joka pelikorteista povaili mitä tuleman pitää. Kuolemasta puhuttiin paljolti kuten myös sairauksista perheessämme. Huumorilla sanoinkin äidille että “herranen aika olethan sinä kuolemaa tehnyt jo 25 vuotta ja muut näkyvät taantuvan ennen sinua, joten mitä siitä edes sen kummemmin spekuloida milloin noutaja saapuu.”

Hänellä oli monia sairauksia ja yksi sydänleikkauskin takana. Loppupeleissä sydämenvajaatoiminta, verenpaine ja diabetes olivat isoja syitä siihen että äitini sairastui myös Levyn kappale tautiin, joka oli näkyvissä monta vuotta, mutta väärin diagnosoitu usean vuoden ajan. Alamäki alkoikin hyvin nopeasti viisi vuotta sitten. Äitini keräsi sairauksia kuin postimerkkejä sillä lisänä vielä oli löydetty joku kysta kohdun läheltä, mutta koska muut sairaudet olivat niin suuria niin enää sitä ei sen kummemmin tutkittu.

Levyn kappale taudissa huolestuttavaa olivat kovat hallusinaatiot, jotka äitini yhdisti pelkoihin sodasta ja venäläisiin. Hän myös saattoi lähteä kotoa hortoilemaan ilman kunnon vaatetusta. Tietysti ravinnolliset ja liikunnalliset puutteet lisäsivät oireita. Meillä olikin kotiruokapalvelu joka toimi todella hyvin viikkopäivinä että edes yksi lämmin ateria oli tarjolla. Tosin äitini halusi jakaa ruokansa veljeni kanssa ja usein sanoikin että hänellä ei ole nälkä. Nuorempi veljeni toimi äitini omaishoitajana ja hän suoristui tehtävästä erittäin hyvin olosuhteisiin nähden. Silti viimeiset viisi vuotta Suomessa lomailu oli raskasta sillä aina oli mielessä onko tämä se viimeinen “hei, hei”?

Olisin toki toivonut että apua ja tukea olisi saatu jo aiemmin. Tämä on toinen dilemma ulkosuomalaisuudesta sillä kun on ollut poissa Suomesta vuosia ei itse tiedä minkälaista apua on tarjolla ja mistä sitä hakea. Byrokratian paperikiemurat tuntuvat todella monimutkaisilta ja virkailijat usein lähettivät minuakin ympäri Kuopiota hakemaan neuvoja kun kukaan ei tunnu tietävän mistä ja mitä voi saada. Äitini on aina hokenut “kysyvä ei tieltä eksy” joten kun kävin viidessä eri virastossa kyselemässä mitä, mistä ja miten asioiden kanssa toimitaan niin sain jonkinlaista selkeyttä asiaan. Tosin ei ole kiva viettää ainoita kesälomia virastoja rampaten ja ulkomaalaista partneriani perässä vetäen.

Onneksi apua saatiin, vaikka yhdessä kohdassa meitä (ehkä) yritettiin huijata erään yksityisen hoitajan toimesta. Näissäkin asioissa pitää olla tarkkana että ihmiset kohtelevat vanhusta ja heidän omaishoitajaa reilusti ja selvittävät kuitit ja menot. Itselläni hälytyskellot soivat kun veljeni sanoi että eräs hoitaja pyysi rahaa lainaan ja karhukirje tippui postilaatikosta sanoen että olemme kohta ulosotossa, koska n. 1000 euron silmälääkärilaskua ei ole maksettu. Raha-asioissa supertarkka veljeni hätääntyi aiheesta ja tunsi syyllisyyttä eikä osannut oikein selvittää asiaa hoitajan kanssa. Itse ärsyynnyin todella paljon kun ihminen jonka olin haastatellut ja tehnyt asian selväksi olikin potentiaalinen huijaus. Mitäs teet ulkomailta käsin? Minne soitan ja miten käsittelen asian niin että lopputulos ei vääristy ja rahat löytyvät jostain? Muutaman puhelun jälkeen kyseiselle hoitajalle noin viikon kuluessa nämä raha-asiat olivat selvitetty, mutta en vieläkään ole perillä siitä oliko kyseessä huijauksen yritys vai inhimillinen erhe. Tosin ulkomailla asuvana kokemus on yleensä ollut ensimmäinen ja syytkin olivat hieman hämärät.

Viimeinen “hei, hei”

Oma kesä 2016 oli muutoksia täynnä sillä partnerini oli saanut töitä Sveitsistä ja muutto olikin edessä (lisää tulevassa postauksessa). Itse pääsin lähtemään vasta lokakuussa ja minulla oli useita matkoja Lontooseen kansalaisuuteni varmistamiseen niin että pääsemme Brexitistä huolimatta takaisin kotiin jossain vaiheessa. Kun olin Lontoossa ajotunneilla sain puhelun että äitini on nyt Kuopion Yliopistollisessa sairaalassa ja hänellä on elvytyskielto. Jotenkin sain ajotuntini suoritettua tosin en muista siitä paljoakaan – peruuttelimme jossain sivukujilla.

Äidillä oli ollut vaikea vuosi takana ja liian monia sairaalakäyntejä ambulanssilla. Lääkäri suositteli saattohoitoon menoa ja sehän tarkoitti sitä ettei montaa päivää ja/tai viikkoa ole enää jäljellä. Olin varannut jo lennot joululomaan Suomessa ja sain aikaistettua näitä marraskuulle. Siinä Lontoon lähtö paniikissa kaaduin aika muhevasti ensimmäistä kertaa elämässäni Tubessa (Lontoon metro) saaden lievän aivotärähdyksen ja mustan silmän vietäväksi Suomeen. Marmorilattia nimittäin tuli vastaan aika kovalla voimalla otsaluuhuni kun kompastuin matkalaukun kanssa rullaportaiden loppupäässä. Itkua vääntäen, otsaa ja polvea jomottaen selvisin lentokentälle ja onneksi matkalle sattui monta empaattista London Underground ja Heathrow:n lentokentän työntekijää. Rullatuolissa minut työnneltiin koneeseen josta matka jatkui Sveitsin pysähdyksen (talvivaatteiden etsinnän jälkeen) Suomeen.

Joulua odotellessa saattohoitokodissa
Kauniit maisemat Kallavedelle

Äitini oli jo saattohoidossa kun saavuin. Uskomatonta oli huomata se että aamuyöllä kello 2 pääsin hänen luokseen ja sain yöpyä samassa huoneessa. Äidilläni oli paljon keuhkoissa limaa ja hän hengitti todella vaikeasti rohisten. Hän ymmärsi että olin tullut hänen luokseen ja tokaisi että “siinähän se minun tyttöni on!” johon vastasin että hyvä kun tunnistit kun on otsa kuin Mr Hydellä ja silmä turvoksissa mustelmaa kehitellen.

Äidin kaverina loppuunsaakka

Saattohoitokoti Kuopiossa oli aivan ihana kodikas paikka. Hoitoa sai ympäri vuorokauden tosin tietysti kaikki lääkitykset sairauksiin oli lopetettu ja tarjolla oli vain kipulääkkeitä tai muita oloa helpottavia toimenpiteitä. Omaiset saivat olla mukana kaikessa 24-tuntia vuorokaudessa. Itse nukuin puoliksi vuodesohvalla ja puoliksi äidin sairaalasängyssä 2 viikon ajan ja pystyin käymään ulkona kaupoilla ja tuoda omia eväitä milloin halusin. Tuolloin Suomessa olivat todella kovat pakkaset Kuopion korkeudella (-25c ja -30c väliltä) joten villasukkien neulominen äidin vierellä oli parasta ajankulua.

Olohuone ja ruokailutila
Olohuone
Villasukkia syntyi kahdet parit

Nukkuminen oli sinänsä vaikeaa kun joka yö pitelin äidin kättä omassani ja kuuntelin hengityksen rohinaa laskien ja odottaen seuraavaa hengitystä. Myös äidin hoitajat kävivät huoneessa vähintään 3-4 tunnin välein joten univajeella mentiin aikalailla. Osa hoitajista olivat todella ymmärtäväisiä ja kun he kurkkasivat huoneeseen niin jättivät usein meidät nukkumaan aamu yhdeksään. Eräs sairaala-apulainen oli myös todella kultainen ja säästi meille ruokia jotka olivat jääneet ylimääräiseksi.

Rakas äitini

Olen niin kiitollinen tuesta ja hoidosta jota saimme saattohoidon puolella. Äitini ei ymmärtänyt tai jutellut paljoakaan, koska voimia ei ollut, mutta välillä sain kuulla ne kaikista tärkeimmät sanat vielä kerran “minä rakastan sinua”. Olenkin niin kiitollinen että sain viettää viimeiset kaksi viikkoa äitini vieressä ja meillä oli mahdollisuus hyvästellä hänet. Vieraleva vapaaehtoinen kuoro oli juuri käynyt laulamassa osastolla joululauluja ja äitini suosikki laulut “varpunen jouluaamuna” ja “maa on niin kaunis” olivat ne viimeiset kappaleet jotka yhdessä kuuntelimme. Hän nukkui pois minun ja veljeni läsnäollessa 15. joulukuuta 2017 iltapäivällä. Olimme sopineet äitini kanssa niin että yöllä ei sitten lähdetä ja siitä sopimuksesta hän piti kiinni.

Viimeinen matka

Arkeen oli vaikea palata ja ilman ystävien tukea olisi asia vielä vaikeampaa. Seuraavana päivänä kävin avantouinnilla ja en edes tuntenut kylmyyttä sillä henkinen kipu oli paljon suurempi. Nyt myös ymmärrän sen miksi valmistautuminen perunkirjoitukseen on alettava tekemään heti kaiken muun ohella sillä se antoi päivään jotain rakennetta ja ajateltavaa. Olin taas tietämätön ulkosuomalainen liikenteessä ja lähdin selvittämään kaiken nolla tietämyksellä, niin hautajaiset kuin muutkin paperiasiat. Helpottavaa oli juuri se että oli vain pakko kertoa kaikille tutuille ja tuntemattomille äidin poismenosta ja sitä kautta alkoi se ensimmäinen hyväksyminen rakkaan ihmisen poismenosta. Hautajaistoimiston kultainen virkailija myös auttoi asioissa paljon ja vietimme hautajaisia uuden vuoden aattona.

Sorsasalon avanto
Koiraterapiaa
Lisää avantoterapiaa

Tätä kirjoittaessa on vuodatettu useampi kyynel niin ilosta, surusta kuin kaipuustakin. Kaikilla ulkosuomalaisilla ei ole mahdollisuutta olla paikalla kun rakas ihminen nukkuu pois ja tuska on varmasti vielä kovempi. Tähän liittyy myös se syyllisyyden tunne jos ei ole pystynyt olemaan paikalla viimeisiä vuosia taikka sanomaan miten tärkeä ihminen on toiselle. Omalla kohdalla olin puhelimen välityksellä yhteydessä äitiin useamman kerran viikossa. Lohtua myös toi se että hän kertoi minulle että elä vaan omaa elämää, koe ja näe asioita ja kerro hänelle niistä. Ostinkin aina jääkaappimagneetteja paikoista joista kävin ja lähetin postikortteja puheluiden lisäksi. Minua helpottaa tietää että äitini eli suhtkoht pitkän elämän (76 vuotta) joka oli toimintaa täynnä. Myös surun jälkeen herää helpotuksen tunne kun lähiomaisen ei enää tarvitse kärsiä sairauksista ja ei tarvitse elää pelossa siitä milloin tulee “se viimeinen” puhelu. Vaikeaa luopuminen on ollut, mutta tässä kaikessa on ollut monia tukemassa niin ystäviä kuin tuntemattomiakin.

Kiitos heille siitä!

Oi, vielä mä kerran sen virren
sun kanssasi laulelen,
kun siivin puhtahin tullen
saan luoksesi taivaaseen.
– Eino Leino

Äitini, Anja Inkeri Karppisen (30.8.1939 – 15.12.2016) rakkaalle muistolle.

2 response to "Ulkosuomalaisen pahin pelko"

  1. By: Kati Suomalainen im Allgäu Posted: August 10, 2017

    Kiva kirjoitus aiheesta joka koskettaa varmasti kaikkia ulkosuomalaisia jossain vaiheessa. Itse “repesin” itkuun lopussa kun kerroit ostavasi äidillesi jääkaappimagneetteja paikoissa joissa olet käynyt. Niin teen minäkin ja joskus ei ole enää ketään kenelle niitä ostaa. Toivon kuitenkin että voin ostella vielä monta vuotta.

  2. By: Helena Halme Posted: August 10, 2017

    Kiitos Inka rehellisestä postauksesta. Otan osaa. xx

Leave a Reply to Kati Suomalainen im Allgäu Cancel reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.